Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.
"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
"Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi".
"Tulen minä rengiksi," huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa —
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä —
Herra, koska seison ma sarkani päässä?
1898.
Rauhattoman rukous.
Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.
Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?
Mikä laps' se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.