Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen korvissaan.
Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden sekoittaja.
Johannes nousi jälleen kävelemään.
Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten äänioikeutta.»
Oli sekin paradoksi olevinaan!
Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»
Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri sosialismi.
Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?
Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.
Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?
Johannes mietti mielessään.