Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä. Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa salaisimpia pohjavirtoja.
Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä hän oli heti tekevä selon.
Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella inholla ja kauhistuksella.
Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt sosialistiseen puolueesen.
Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja nuorukaisena.
»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.
Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten koko porvarillista yhteiskuntaa.
Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan, tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin isiltäperityn omaisuuden välillä.
Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi porvarillista yhteiskuntaa?
»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi huomauttavan.