Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman katkeruutta.
Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.
—Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.
Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.
Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia, jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä, joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä menestyksellä suoriutuvansa.
Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.
Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa haihduttanut.
He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.
Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.
Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.