Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen illalla kosinut häntä.
Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.
—Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.
—Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?
—Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä en tiedä itse.
Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin puoleen.
Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.
Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.
—Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.
Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.