—Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?
Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti tutkia hänen tunteitaan?
Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:
—Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen kanssaan onnelliseksi.
Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.
—Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.
Hän poistui äänettömästi.
Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään tummennut ja supistunut.
Hän nousi kävelemään.
Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko mysteria?