Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa, ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti ensimmäinen jokapäiväinen leipä.
Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät, ystävälliset kylänmiehet.
Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä saanutkaan olla enää mitään valittamista.
Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.
Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.
Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä etsintäänsä.
Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?
»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän äänen korvissaan.
Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.
Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.
Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja tulevien sukupolvien hyväksi.