—Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.
—»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?
—Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.
Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä, oman liikkeensä toimitusjohtaja.
—Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei minun työhöni paljoa sekaantunut.
Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.
—Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.
—Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet hänen kanssaan tekemisiin.
Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.
Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen. Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.