Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä ja elämänkohtalonsa.
Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä synnyttänyt.
Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti ollenkaan?
Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.
Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä toisin ajattelemaan?
Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän täytyi niin ajatella…
Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen omaa kohtaansa selittämään.
—Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin, mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.
Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.
Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet huomiota.