Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta, mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.
—Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan, kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!
Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.
—Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!
Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.
—Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä sähkösanoma.
Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.
Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen katseesensa.
—Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli
Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!
Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.
Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.
Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.