—Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.
Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.
Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.
—Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja…
Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?
Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.
—Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.
Tärkeiden asioiden vuoksi.
Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.
Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!
—Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä
Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.