Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.
—Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.
Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta. Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen taudinkohtauksen?
—Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.
—Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.
Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt. Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.
—Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko, kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.
Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.
Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki oljenkorret häneltä.
Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.