—Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt…
Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.
—Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.
Tässä on kirje? Tahdotko lukea?
—En, sanoi Johannes päätään pudistaen.
—Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun täytyy kuunnella.
—Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa lukenut.
—Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.
Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että Johannes häntä kuuntelisi.
Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.
Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä, itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt vuorostaan oli pettänyt hänet.