—Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen.
—Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa mainitsematta.
Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa.
Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut.
—Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta…
Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä.
Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen.
Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan..
Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus.
—Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan.
—Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua minä olen…
Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen keksimättä sanoa mitään.