—Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi.
—Minne? kysyi Topi avuttomasti.
—Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen hermot.
Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä jotakin.
—Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me pari päivää sitten istuimme?
Topista oli kaikki samantekevää.
—Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on iankaikkisuus.
—Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi olemassa.
—Mikä?
—Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes.