Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät.
Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa…
Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen.
Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia, kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä!
Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo huomisesta.
Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan:
—Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta?
—Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti ennen-aikainen…
Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi. Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan muistuttamista?
Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle.