Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen.
—Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin mietteissäni … minä en huomannut ollenkaan…
Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti.
—Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin ja vieraissa kaupungeissa…
Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset ristiriitaiset mielenmyrskynsä.
Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset, avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä.
—Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi.
—Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät.
Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini.
—Minut?
Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus, jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään.