Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden?
Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa järkähtänyt.
Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään kiintopistettä maailmassa.
Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen!
—Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen.
Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo kauan kaivertanut hänen sydäntään?
Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen?
—Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia itseksenne?
—Minäkö?
Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän.
Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään.