Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata epätoivoiselle?
Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta. Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan.
Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin mallin…
Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt vasta alkoi ymmärtää:
—Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi hän.
Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada aikaan ja toteuttaa maailmassa?
Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa, saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen vapaustaisteluun.
Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja suoruudella?
Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva.
Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään.