Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista asemaa.
Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen.
Vapaaherra hymyili.
—Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on isänmaa. Mitä me muuten olisimme?
Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään.
Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan.
Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään iloisen seura-elämän nautintoja.
Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen.
Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle.
Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle. Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa olosuhteissa?
Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä.