Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut.
Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli.
Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet.
Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan ymmärtänyt.
Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava tästä intohimostaan.
Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta!
—Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan.
Minun mielestäni taas…
He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa, epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa.
—Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä alkaa vähitellen tulla realisteja.
—Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes.