—Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä.
Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista.
Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan?
Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle, sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein poliittisena trubaduurina pitämään!
Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt?
15.
Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon, keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti.
Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä ruuansulatusta häiritseviä asioita.
Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään!
Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut. Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin seuratottumuksensa kokonaan himmenevän.