Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan.
Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä.
Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä itselleen selittää.
Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen:
—He rakastavat toisiaan, he kaksi.
Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan häntä ja Ireneä kahvelillaan.
—Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut siitä minulle.
—Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko?
—Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen luonnollisempaa.
Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö, jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa!