—Sanotko sinä niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen.
Sanotko sinä niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi?
—Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat erinomaisesti toisilleen.
Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut?
Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä.
Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään suudelmaan.
Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen, jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja suojelevasti.
Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi päättävästi Irenen puoleen.
—Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi.
—Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas.
Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon.