Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli.
Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa. Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien ritariksi.
He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa, jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua vuorineuvos Rabbingiin.
Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän par'aikaa koetti eritellä mielessään.
—Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja lemmenhoureitani?
—Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe sanonut.
Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi eroottinen vaikutus on siihen koskettanut.
—Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille saman tunnustuksen?
—Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden.
—Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle?