—Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua lohduttamaan.
Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.
—Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa voi enää minua pelastaa.
—Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan.
Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.
Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.
Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.
Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä majapaikastaan.
Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:
—Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
—On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?