Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.
Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut kuitenkaan.
Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen jälkeä jättämättä.
Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa vuoksi unohtanut.
Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.
Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään liikuttaneet.
Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:
—Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin pelottaa.
Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle.
Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.
Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.