Mutta ääneen hän sanoi:
—Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori, suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja tuovansa terveisiä kotimaasta.
—Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan kuivakiskoisesti:
—Se on ollut siis joku muu.
—Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki minun päähäni pälkähtänyt.
—Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut sangen teidän tapaistanne.
—Kuinka niin?