Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
—Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen, parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä tervehtimään.
Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara luomisen aamukastetta kulmillaan.
—Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle kätensä ojentaen.
—Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten asema on ulkomailla.
Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä sentään kovin hävyttömiä.
—Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
Johannes.
Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja epämääräisesti.