Signe vastasi hänen puolestaan.
—Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä, sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!
—Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä arvelee?
—Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
Signe nauroi.
—Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole suloinen, herra tohtori?
Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä kädenliikkeellä.
—Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä ajatteleekaan?