—Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät nähdessään.
Hän kumarsi Irenelle.
Signe uhkasi häntä etusormellaan.
—Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian suuret ajatukset itsestään!
—Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
—Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
—Ei muista eikä itsestäni.
Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä, että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun purskahtaa.
—Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.