Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin hänen serkkunsa.
Mutta ääneen sanoi Johannes:
—Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset kuolevaiset, ajattelemme?
Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
—En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.
—Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
—No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle ihailulleen.