Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
—Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
—Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut.
Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista.
—Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika.
—Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
—Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
—Hyvään ja pahaan?