—Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii minulle.
Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos lähtemään.
Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä.»
—Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene…
—En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten hattujen alla.
Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä huopahattu.
Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi toki siististi pukeutua.