Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä kääntymään.
5.
—Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia, keskikaupungilla.
Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian tutuiksi ja arkipäiväisiksi.
—Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.
—Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?
—Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
—Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä haluttaa niin hirveästi…