—Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin hirveästi?
—Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa vartaloaan.
Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten olisivat jääneet Berliniin?
—Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä syödessämme.
—Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin, missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää…
—Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
Signe halusi.
Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta illemmalla.
—Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!