—Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
Te kerroitte…?
—Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.
—Te kysyitte…?
—Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain ihaillut serkkuani.
—Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.
Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta, samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.
Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.
Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan, ajatteli Johannes.
Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet sädeviivat.
Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.