Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa olivat laihemmat ja ohuemmat.
Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.
Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole petoa ollenkaan.
Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.
Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.
—Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti nuhdellen sanovan serkulleen.
Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.
—Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.