Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman serkun luvalla.
—Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
—Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä…
—Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.
Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.
Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.
Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä seuratessaan.
Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s. kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.