Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä päivänsä maantien ojassa.
Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee nirppanokkana vanhanapiikana.
Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa kannattavat häntä.
Hän ei pääse putoamaan. Siinä se on.
Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan, joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes kärsinyt enää omasta häpeästään.
Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin luonnollista mökintytölle.
Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan. Hänellä oli muita ystäviä.
Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä, mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.
Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain—rahasta.
Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.