Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.
Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.
Onni oli viittonut hänelle, hänen onnensa, köyhän onni, käsittämätön, ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.
»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.
Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen paikkaan hänet.
Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.
Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä tai tunnustuksellista.
Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.
Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä, että toinen vastaan-otti.
Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla nautiskelija-huulillaan.