Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut tapahtua?
Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.
He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:
»Te ette mene tänä iltana mihinkään. Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»
Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
Tämän ainoan kerran elämässään.
Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.
He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.
»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.
Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa, eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.
Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.