6.
Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen, posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.
Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.
Nainen oli pettänyt hänet!
Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt, pettänyt perinpohjaisesti!
Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.
Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä miestä tulisi.
Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.
Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään koskettaa!
Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi koulupojaksi?