Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään. Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut käsivartensa Signen uumenille.
»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.
Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.
Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien, ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.
Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut suudella häntä.
Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:
»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»
Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:
»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»
Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!