Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen elämäntoivonsa musertanut!
Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.
Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta hetkeä lievittänyt.
Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.
Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen, kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.
Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.
Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen. Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa.
Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja maailmankansalaisen.
Ynnä sosialistin.
Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan tunnustaa itselleen.