Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.
Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.
Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa, teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset, leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.
Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.
Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin. pormestari?
Mutta ääneen hän sanoi:
—Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen jälkeen.
—Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.
—Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni, tuiskahti Johannes vihaisesti.
Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni pahantekijä.