Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.
Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian ääretöntä naurettavuutta.
—Heh, heh, veikö paljonkin?
Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.
—Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!
Äijä näytti hieman hämmästyvän.
Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta. Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta vanhanmiehen-naurustaan.
—Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!
Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat pappenheimiläisensä.
Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.