Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:
—Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.
—Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.
—Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!
Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.
Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan. Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?
—Enpä suinkaan, hän vastasi, sitä en minä voi vaatia.
Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin hänen omasta olennostaan.
Ukon silmät tuikahtivat:
—Siitä, olenko minä miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.