—Anteeksi…
—Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin mahdollista toisistamme.
Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.
Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!
Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?
Noli me tangere, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan huomauttanut.
Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.
Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.
—Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa.
Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.