Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa seuraa etsineet.
Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille.
—Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin perheellinen mies…
—Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
—Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
—Isä?
Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
—Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
—Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
Topi raappi päälakeaan.